Pienen, mutta pippurisen huonekalutehtaan tarina

Tarina yrittäjyydestä

Tarinan kertoja on toisen sukupolven yrittäjä, jonka lapsuuden muistot rakentuvat kotipihan vieressä sijaitsevan huonekalutehtaan ympärille. Nyt 15 vuotta samaisessa huonekalutehtaassa perheyrityksen toimintaa jatkaneena, haluan kertoa teille yrityksen tarinan.

Rami Rintaluoma, yrittäjä
Rintaluoma Oy

RIN24 kotimaiset huonekalut netistä

1970 oli Etelä-Pohjalaisessa pikkukylässä pellon reunalla pieni metallipaja. Siellä reilu parikymppinen maatalonpoika rakenteli omaan tarpeeseen maatalouskoneita ja lisäksi paikallisille huonekaluverstaille tuotantoa helpottavia koneita ja laitteita. Metallityöt saivat kuitenkin jäädä, kun isä houkuteltiin huonekalujen pariin kiertäväksi myyntimieheksi. Siitä alkoi huonekaluteollisuuden pitkä oppimäärä – ilman koulutusta, kantapään kautta.

kotimaisia-huonekaluja-vuodesta-1972
kotimaisia-huonekaluja-vuodesta-1972-2

Isä toimi itsenäisenä yrittäjänä. Hän rakensi silloisen sikalan viereen oman varastohallin ja hankki oman kuljetuskaluston. Alussa oli vain vanha meijeri-auto, johon oli rakennettu puusta koppi päälle.

Huonekalutoiminta perustui alussa myyntisopimuksiin tehtaiden kanssa. Isä osti huonekaluja ja myi niitä eteenpäin. Työ ei onnistunut kuitenkaan vaikeuksitta. Sopimukset valmistajien kanssa eivät aina pitäneet, tehtaat tarjosivat samalla hinnalla sopimusten ohi ja tavaraa jäi varastoon.

Jos joskus ei ollut ongelmia tavaran saatavuuden, hinnan eikä laadun kanssa, niin sitten asiakas jätti maksamatta.

Huonekaluille oli kuitenkin tarvetta, etenkin kohtuu-hintaisille laadukkaille koko kansan kalusteille.

Ratkaisu oli tehdä itse laadukkaampia huonekaluja ja myydä niitä omissa myymälöissä. Näin sai ainakin itse päättää laatutason ja myyntihinnan.

kotimaisia-huonekaluja-vuodesta-1972-3

kotimaisia-huonekaluja-vuodesta-1972-5

Myynti oli jo tuttua, piti enää opetella tekemään. Se onnistui kuitenkin aika helposti kun oli kokemusta koneiden rakentelusta ja tiesi minkälaiset koneet kannattaa hankkia.

Äitikin oli ilmaantunut kuvioihin ja pian omia myymälöitä olikin Kauhajoella, Kurikassa ja Kouvolassa – tukkuvarasto Äystöllä muuttui tehtaaksi.

Kolme myymälää, tehdas, muutama auto kuskeineen ajamassa tavaraa ja siinä sivussa hoitaa maa- ja metsätila äystöllä. Ei kuulemma tullut aika pitkäksi.

’Rahaakin tuli paljon, melkein yhtä paljon kuin meni.’

 

Muutamaa vuotta myöhemmin messuilta löytyi nimekäs asiakas jolta alkoi tulla hurjia tilauksia, välillä kysyttiin vain paljonko on henkilöstöä ja kun vastaus oli alle 20 henkeä sai itse laittaa tilattavan määrän. Kaikki näytti vihdoin osuvan kohdalleen ja vuosien tappiollinen toiminta kääntyi kannattavaksi.

Tehdasta laajennettiin ja väkeä lisättiin, toiminta työllisti n. 40 henkeä. Kulmasohvaa ja kirjahyllyä sai tehdä ihan tosissaan. Jopa omistajillekin maksettiin vähän palkkaa.

Tämäkin menestys tuli tiensä päähän kun isot tilaukset yhtäkkiä loppuivat 4-5 vuoden jälkeen. Se oli kova isku tehtaalle, myymälät jouduttiin sulkemaan ja toimintaa sopeuttamaan kovalla kädellä. Näistä ajoista minullakin on jo muistikuvia, en tosin huomannut mitään sopeuttamisia kun minulla oli 5-vuotiaan leikit kesken.

kotimaisia-huonekaluja-vuodesta-1972-6
kotimaisia-huonekaluja-vuodesta-1972-7

Koskaan ei oltu rikkaita, mutta kaikista kovimmin halutut asiat jotenkin aina järjestyi – yleensä jollain tapaa itse tekemällä. Vasta jälkikäteen olen tajunnut miten kovasti vanhemmat tekivät töitä perheen eteen. Viikot töissä tehtaalla, torstaina kuorman tekoa puoleen yöhön, saunan kautta pariksi tunniksi nukkumaan ja sitten kuorma-auto jyrähti käyntiin aamu neljän aikaan ja alkoi Suomen kattava kierros huonekalujen kuljetusta ja kaupittelua myymälöille.

Minäkin pääsin välillä mukaan, Scaniassa ja koppi-mersussa viihtyi oikein hyvin, kun meillä oli isän kanssa tapana ottaa coca cola hörppyjä pitkin päivää. Mamma ja paappa asuivat aivan naapurissa, hallin toisella puolella, siellä oli turvallista ja kivaa olla kun isä ja äiti olivat myyntikierroksella.

Tuotantokoneita tuli ja meni, ei ollut väliä saiko myytyä huonekaluja vai koneita – kaikki oli kaupan.

80-luvun lopussa tapahtui jotain mikä muutti kaiken – pysyvästi.

Muistan tarkalleen sen hetken kun tulin pikkupoikana koulusta kotiin ennen isosiskoa, äiti istui keittiössä vaikka ei yleensä ollut vielä kotona kun pääsin jo yhdeltä koulusta. En päässyt eteistä pidemmälle kun minulta tuli itku, ehdin vain vilkaisemaan surullista äitiä ja tiesin, että jotain pahaa oli sattunut. Itkun tuherruksen sekaan äiti kertoi, että isälle oli sattunut paha onnettomuus – minun isälle – eihän sille voi mitään sattua kun se on aina se joka estää ettei minulle satu mitään. Se lohdutti vähän kun kuulin, että isä ei ollut itkenyt ja kun sisko tulisi koulusta kotiin, niin voidaan lähteä katsomaan isää sairaalaan.

Isän oikea käsi oli osunut murskaimeen ja kaikki sormet peukaloa lukuunottamatta mennyt murskaksi ja purun mukana siiloon. Silloin reilu nelikymppinen perheenisä, jonka koko elämä perustui omilla käsillä tekemiseen, joutui elämänsä tiukimpaan paikkaan.

Vaikka välillä asiat oli hullustikin olleet, niin ei kuitenkaan näin hullusti. Sukupolvenvaihdos maa- ja metsätilalla tehty muutama vuosi takaperin, pihassa 1000m2 huonekalutehdas, kolme kuorma-autoa, traktori ja muut maanviljelysvehkeet ja valtavasti velkaa, isolla korolla. Ja kaikki koneet suunniteltu kahdella kädellä käytettäväksi. Siihen aikaan koneiden käytössä tarvitsi voimaa eikä mikään toiminut ‘hipaisemalla kosketusnäyttöä’.

Kun touhuamista on jatkunut melkein 50 vuotta, ei tarinakaan synny yhdeltä istumalta. Kiitos kun jaksoit lukea tänne asti, sehän jäi oikeastaan aika jännään kohtaan. Jatkoa on tulossa..